Kirjat

47 dekkaria

dekkareita

Luulin aina, etten pitäisi dekkareista, jännittävistä juonenkäänteistä tai hyytävistä murhista. Ohitin vuosikaudet kirjastoissa ja kirjakaupoissa kaikki vähänkään dekkarilta haiskahtavat teokset, enkä antanut niille edes mahdollisuutta.

Sitten, melkein kuin jotenkin vahingossa, tulin alkuvuodesta tarttuneeksi Clare Mackintoshin teokseen ’Minä näen sinut’ – ja hullaannuin. En voinut laskea kirjaa käsistäni ennen, kuin sain tietää miten kaikki päättyy. Heti perään ahmin toisen saman kirjailijan kirjan, tällä kertaa vuorossa oli ’Annoin sinun mennä’. Tämä oli vielä edellistäkin parempi, ja siitä lähtien olen viettänyt koko vuoden tutustuen erityisesti tähän nimenomaiseen kirjagenreen.

Lopputulos on, että tähän mennessä olen lukenut 47 sellaista kirjaa, jotka keskittyvät rikosten selvittämiseen tavalla tai toisella. Osasta olen pitänyt valtavasti, osasta en ollenkaan. Selkeästi huomaan pitäväni kaikista eniten sarjoista, joissa samojen päähenkilöiden elämää pääsee seuraamaan pidemmälle kuin vain yhden kirjan verran. Siksi olenkin lukenut kokonaisuudessaan mm. Camilla Läckbergin Fjällbackat, Viveca Stenin Sandhamnit, Arne Dahlin Berger&Blomit, Cilla ja Rolf Börjlindin Rönning & Stiltonit, Emelie Scheppin Jana Berzeliukset, Stephen Kingin Bill Hodgesit sekä suosikkini: Stieg Larssonin Milleniumit (sekä David Lagercrantzin kirjoittamat jatko-osat, jotka eivät kuitenkaan yllä alkuperäisten tasolle).

stieg larsson millenium

Nämä kaikki ovat olleet tavalla tai toisella erinomaisia: toki en olisi sarjoja lukenut kokonaan, jos en olisi niistä pitänyt. Sen sijaan kesken ovat jääneet mm. Jo Nesbøn Harry Holet sekä Anna Janssonin Maria Wernit. Nämä olivat mielestäni tylsiä, eikä päähenkilöissä ollut minkäänlaista syvyyttä. Siispä näistä sarjoista kokemukset ovat jääneet vain yhteen kirjaan kummastakin.

Tällä hetkellä kesken on Stefan Ahnhemin Fabian Riskistä kertova kirjasarja, joka on kaikkia edellämainittuja huomattavasti raaempi ja hyytävämpi – kuvailisin sarjaa tietyllä tavalla jopa mestarilliseksi. Sarjoissa huonoa on usein hyvinkin kliseinen asetelma, jossa päähenkilön perhe kärsii murhatutkijan jatkuvasta työnteosta. Tällaiselle uhrataan usein aivan liikaa aikaa, vaikka lukijan kannalta on täysin samantekevää, viettääkö päähenkilö joulua perheensä kanssa vai käsillä olevaa mysteeriä ratkoen. Esimerkiksi Fabian Risk -kirjoissa ollaan juuri siinä rajoilla, onko Fabianin ja hänen vaimonsa aviokriisi liiaksi tapetilla vai ei. Toisaalta ehkä juuri tässä poikkeuksellisen raakojen sarjamurhaajatapausten vyyhdissä pehmeiden arvojen esilletuominen on perusteltua.


Yksittäisistä kirjoista yksi parhaista on ollut Clare Mackintoshin upeiden teosten ohella J.P. Delaneyn ’Edellinen asukas’, jossa näkökulma on varsin erilainen kaikkiin muihin tässä mainittuihin kirjoihin verrattuna. Muuten aika monessa yksittäisessä teoksessa loppuratkaisu tulee pettymyksenä, tai päähenkilöt jäävät helposti pinnallisiksi. Siksi taidan jatkossakin suosia ennemmin sarjoja.

Ihan viihdyttäviä teoksia ovat kuitenkin olleet esimerkiksi Fiona Bartonin ’Leski’, Shari Lapenan ’Hyvä naapuri’, Susanne Janssonin ’Uhrisuo’ sekä Anna Ekbergin ’Salattu nainen’. Jälkimmäinen erityisesti siksi, että jostain kumman syystä rakastan yli kaiken kirjoja, jotka kertovat muistinmenetyksestä. En todella tiedä miksi, mutta näin on ollut aina.

Ihanaa ja murhanhimoista. ♥

You Might Also Like

No Comments

    Leave a Reply